Tieteidenvälinen tieteentekijä ottaa riskin

Tieteidenvälisen tutkimuksen järjestökentällä tapahtuu. Keskeinen kansainvälinen tieteidenvälinen seura Association for Interdisciplinary Studies järjesti lokakuussa 41. vuosittaisen konferenssinsa Amsterdamin yliopistolla – ensimmäistä kertaa Pohjois-Amerikan ulkopuolella. Euroopassa sveitsiläislähtöinen Network for Transdisicplinary Research on pyrkinyt laajentumaan ja järjestänyt viime aikoina vuosittaisen konferenssinsa kertaalleen Saksassa ja Ruotsissa. Erityisesti nuorten tutkijoiden asemaan keskittynyt Suomen tieteidenvälinen seura Finterdis perustettiin syksyllä 2018. Lisäksi käynnisteillä on tieteidenvälisen tutkimuksen seurojen yhteistyöverkosto ITD-Alliance.

Darius Cotoi (Unsplash)

Kiinnostus tieteidenvälistä tutkimusta kohtaan on kasvanut viime vuosikymmeninä huomattavasti. Kehitystä on vauhdittanut muun muassa vakavoituminen ilmastonmuutoksen edessä. Kyseessä on aikaamme leimaava ilmiö, joka on mekanismeiltaan ja vaikutuksiltaan niin monitahoinen, että sitä voi ymmärtää riittävän laajasti vain tieteidenvälisestä näkökulmasta käsin. Ilmastonmuutoksella on perusteltu tieteidenvälisen tutkimuksen tarvetta jopa tympäännyttävissä määrin. Se ei kuitenkaan vähennä itse asian tärkeyttä. Yhtä lailla esimerkkinä voisi käyttää jotain toista 17:stä YK:n kestävän kehityksen tavoitteesta. Olisi vaikea kuvitella, että köyhyyden poistaminen tai hyvän koulutuksen takaaminen kaikille onnistuisi ilman tieteidenvälistä yhteistyötä.

Yliopistot ja tutkimusrahoittajat puhuvat tieteidenvälisyydestä kannustavaan sävyyn ja pyrkivät ohjaamaan tutkimustyötä rajat rikkovan yhteistyön suuntaan. Tieteidenvälisyys nähdään tärkeänä tutkimuksen innovatiivisuuden kannalta. Samalla, kun tieteiden välisiä rajoja pyritään ylittämään ja näin parantamaan tutkimuksen laatua, tavoitteena on lisätä tutkijoiden ja muun yhteiskunnan välistä vuorovaikutusta ja siten kehittää tutkimuksen vaikuttavuutta. Kestävän kehityksen tavoitteiden lisäksi erityisesti tieteidenvälisen koulutuksen tarvetta perustellaan usein tulevaisuuden nopeasti muuttuvan talouden ja työelämän näkökulmasta. 

Rajoja voidaan siis pyrkiä ylittämään ainakin kahdella ulottuvuudella: 1) tieteiden väliset rajat, ja 2) yliopistojen ja muun yhteiskunnan väliset rajat. Itse termi tieteidenvälisyys viittaa vahvemmin ensiksi mainittuun, mutta viheliäisiksi katsotut tieteidenvälistä tutkimusta motivoivat ongelmat eivät ole ratkaistavissa yliopistoista käsin. Implisiittisesti se sisältää myös tarpeen jälkimmäisiin rajojen ylittämisiin. Huonosti suomeksi kääntyvä termi transdisiplinäärisyys vaikuttaisi olevan vakiintumassa viittaamaan nimenomaan yliopistojen ja muun yhteiskunnan rajojen ylityksiin.

Kanadalainen taloustieteilijä Rick Szostak on paneutunut tieteidenvälisyyden määrittelyyn, haasteisiin ja kritiikkiin keväällä julkaistussa Tieteidenvälisyyden manifestissaan. Tieteidenvälisen tutkimuksen terminologia on moninaista, ja termien käyttötavat vaihtelevat. Holismilla tai eklektismillä voi olla pejoratiivinen merkitys, joka heijastelee löysästi rajattua tai satunnaisesti vaikutteita hakevaa tutkimusasetelmaa. Monitieteisyys, tieteidenvälisyys ja poikkitieteisyys taas ovat saavuttaneet selkeämmin merkityksen jonakin tavoiteltavana. Kolme jälkimmäistä muodostavat tieteidenvälisen tutkimuksen jatkumon, jossa tieteiden integraation aste vaihtelee.

Myös tieteidenvälisyyteen on suhtauduttu varauksella, ja suuri epäilys on kohdistunut tutkimuksen laatuun. Tieteidenvälisessä tutkimuksessa voi olla väistämätöntä, että tutkijan perehtyneisyys eri tieteenaloihin ei voi olla yhtä syvällistä kuin yhden tieteenalan sisällä. Kysymys tällöin on, kuinka paljon syvyyttä voidaan uhrata laajuuden vuoksi? Kysymyksen voi kääntää myös toisin päin ja pohtia sitä, miten erityistieteellisten kysymysten olennaisuutta ja totuudellisuutta voidaan arvioida ilman suhteuttamista laajempaan kontekstiin?

Kun rajoja ylitetään tai jätetään ylittämättä, tulee se tehdä harkiten. Monet rajat ovat olemassa perustellusti, esimerkiksi tieteellisen tiedon ja arkitiedon välillä. Eri tieteenaloilla rajaa näiden tiedon lajien välille vedetään erilaisin kriteerein. Tieteidenvälisen tutkimuksen keskeisiä haasteita onkin eri perinteiden ja tutkimusmetodologioiden tietoteoreettinen yhteismitattomuus. Tämän haasteen voimme lisätä tieteidenvälisten viheliäisten tutkimuskohteiden listaan.

Jotta laatuvaatimuksiin voidaan vastata, tavallista on ollut toimia tieteidenvälisissä tutkimusryhmissä, jotka koostuvat eri alojen asiantuntijoista. Yliopistot ovat kuitenkin täynnä yksittäisiä tutkijoita, joiden työtä voidaan kutsua tieteidenväliseksi. Uusia tieteenaloja syntyy jatkuvasti eri alojen risteyskohdissa, ja erityistieteellinen tutkimus on edistynyt kautta aikain lainaamalla muilta ajatuksia. Kyseessä ei ole mitenkään erikoinen työskentelyn malli, mutta yliopistojen ja rahoittajien institutionaalinen kehys voi tehdä tämän näkymättömäksi. Yleensä tutkijat ja opettajat palkataan jonkin tieteenalan tarpeisiin, ja julkaisuja sekä rahoitushakemuksia arvioidaan tietyn tieteenalan standardien mukaisesti.

Erityistieteet eivät ole tieteidenvälisyyden vihollisia, vaan tieteidenvälisyys on jotain, mikä tapahtuu tieteenalojen välillä, mutta ei jää välitilaan, vaan ponnistaa tukevalta erityistieteelliseltä perustalta. Erityistieteillä ja tieteidenvälisyydellä on omat tehtävänsä tutkimustyön kokonaisuudessa. On kuitenkin perusteltua sanoa, että periaatteellisesta arvostuksesta huolimatta tieteidenvälinen tutkimus kohtaa yhä merkittäviä käytännön esteitä, ja tutkijoilla on vaarana välitilaan putoaminen. 

Keskeinen syy alussa mainittujen seurojen ja verkostojen olemassaololle on tieteidenvälisen tieteentekijän epävarma asema yliopistolla. Usein tällainen tutkija löytää itsensä joka paikassa marginaalista asettuen enemmän tai vähemmän poikkiteloin vallitsevan paradigman suhteen. Haaste korostuu nuoren akateemista paikkaansa hakevan tutkijan kohdalla, joka rakentaa uraa tieteenalakohtaisesti meritoivassa yhteisössä.

On paradoksaalista, että tieteidenvälisyyttä voi joutua ikään kuin peittelemään omassa työssään, etenkin kun monen tieteenalan klassikot Marxista Foucault’iin ja Snellmanista Westermarckiin ovat erinomaisia esimerkkejä tieteidenvälisen tutkimuksen mahdollisuuksista. On ilmeinen tarve tunnistaa paremmin, mitä laadukas tieteidenvälinen tutkimus tarkoittaa. Siten tutkijat, yliopistot, muut rahoittajat ja tiedelehdet voivat arvioida paremmin tieteidenvälisen tutkimuksen merkitystä. Kyseessä lienee pitkä tieteellisen kulttuurin muutos, jossa tieteellisillä seuroilla ja tutkijoiden yhdistyksillä on tärkeä rooli.

Mikko A. Niemelä
Väitöskirjatutkija, Kasvatustieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto

Posted in Tiedepolitiikka

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this: